Kerron teille joitakin muistojani yläasteelta ja lukiosta.
Sinun kannattaa ottaa huomioon ikäni tuolloin, koska tulet huomaamaan joitakin holtittomia tekoja, joita tein tuolloin.
Rakkauteni lukemiseen alkoi yläasteella noin 13-vuotiaana. Silloin luin päivittäin Al-Ahram -lehteä, jonka isäni osti meille joka päivä. Rakkauteni lukemiseen kehittyi, kun säästin taskurahani ja ostin kirjoja kirjakaupoista tai Kairon kansainvälisiltä kirjamessuilta, joilla kävin vuosittain. Lukemani kattoivat useita eri aiheita: uskonnollisia, poliittisia, historiallisia, maantieteellisiä, tieteellisiä ja muita, ja tämä auttoi minua myöhemmin kirjoittamaan kirjojani isona.
Jihad-tietämykseni alkoi lukemalla, erityisesti seuraamalla arabien ja afgaanien mujahideen-joukkoja Afganistanissa. He tekivät minuun vaikutuksen, vaikka heitä oli vähemmän ja he olivat vähemmän voimakkaita. Kuinka he kykenivät vastustamaan tuon ajan suurvaltoja ja aiheuttamaan raskaita tappioita venäläisille? Olin toivonut olevani heidän kanssaan jo nuorena, ja olin unelmoinut jihadista heidän kanssaan isona. Tämä miehitys kuitenkin päättyi vuonna 1989, kun olin käynyt yläasteen noin viisitoistavuotiaana. Sen jälkeen tunsin pettymystä mujahideen-joukkojen välisten sisäisten taisteluiden vuoksi. En tuolloin halunnut olla heidän kanssaan, koska pidin heidän välistä taistelua vain koettelemuksena, jota meidän tulisi välttää.
Käytyäni yläasteen, sitoutumiseni rukoukseen ja Jumalan ja hänen uskontonsa tukemisen ajattelemiseen vahvistui. Koulun välitunneilla pidin säännöllisesti keskipäivän rukouksen seurakuntalaisina koulun moskeijassa ja kuuntelin uskonnonopetusta rukouksen jälkeen.
Ostin aiemmin taskurahoillani Al-Muslimun-sanomalehteä, Saudi-Arabiassa julkaistavaa viikkolehteä. Se käsitteli muslimien oloja kaikkialla maailmassa. Tämän lehden kautta opin muslimien oloista Filippiineillä, Kashmirissa, Itä-Turkestanissa Kiinassa, Neuvostoliiton islamilaisissa tasavalloissa, Tšetšeniassa sekä Bosnia ja Hertsegovinassa. Kirjoitin lehdelle jopa kysyäkseni, miten voisin mennä Bosnia ja Hertsegovinaan käymään jihadia siellä, mutta en saanut vastausta. Soitin myös Pakistanin suurlähetystöön tuohon aikaan pyytääkseni heitä sallimaan minun matkustaa Kashmiriin käymään jihadia Intian miehitystä vastaan, mutta yllätyksekseni egyptiläinen työntekijä kertoi minulle, ettei heillä ollut pyytämääni. Harkitsin myös matkustamista Tšetšeniaan.

Maaliskuussa 1992 alkanut Bosnian sota oli käännekohta elämässäni. Tunsin, etten voinut tehdä mitään auttaakseni näitä muslimeja. Olin surullinen lukiessani joukkomurhista, musliminaisten raiskauksista ja muista tragedioista. Surullisuuteni ja turhautumiseni lisääntyi, kun en saanut muslimihallituksilta ja -kansoilta odotettua vastausta tämän tragedian lopettamiseksi. Säästin taskurahani ja lahjoitin ne islamilaiselle avustuskomitealle. Kävin koulun jälkeen Dar Al-Hikmassa lahjoittamassa Bosnian muslimeille, mutta siitä huolimatta tunsin jääväni heistä paitsi.
Suunnittelin matkustavani Assuaniin, sitten Sudaniin ja lopuksi Bosniaan. Tuolloin mieleni ei käsittänyt, että minut voitaisiin helposti pidättää, koska en ollut suunnitellut tätä seikkailua kenenkään muun kanssa. Tämä oli yksilöllinen teko, koska en tiennyt Egyptissä mistään ryhmästä tai järjestöstä, joka olisi lähettänyt mujahideeneja Bosniaan. Siksi päätökseni oli spontaani eikä hyvin harkittu nuoren ikäni vuoksi, sillä olin tuolloin vasta yhdeksäntoistavuotias, eikä minulla ollut edes passia matkustaakseni.
Tämän päätöksen jälkeen kirjoitin kirjeen perheelleni ja jätin sen työpöydälleni. Otin vaatekassini ja lähdin kotoa perheenjäsenteni tietämättä. Menin rautatieasemalle ja varasin toisen luokan lipun Assuaniin. Matkustin junalla ensimmäistä kertaa. Kun nousin junaan, yllätyin suuresta ruuhkasta, eikä minulle löytynyt paikkaa nousta junaan. Huomasin matkustajien istuvan matkatavaroiden säilytyspaikalla matkustajien istuinten päällä, joten kiipesin istuimille ja istuin heidän kanssaan. Kärsittyäni tuntikausia ja lippuni useiden tarkastusten jälkeen yksi lipuntarkastajista kertoi minulle ennen Assuaniin saapumistani, että olin kolmannen luokan matkustajien kanssa ja että minulla oli oma paikkani toisen luokan ilmastoidulla paikalla. Hän oli yllättynyt siitä, että olin kolmannessa luokassa, mutta pysyin kolmannessa luokassa, kunnes saavuin Assuaniin.
Pidin Assuanin-matkaani eräänlaisena muuttoliikkeenä Allahin ja Hänen Lähettiläänsä (rauha olkoon hänen päällään) luona. Tunsin, että minua palkittiin tästä matkasta, joten en ollut surullinen. Saavuttuani Assuaniin varasin sängyn nuorisohostellista. Päivää myöhemmin sanoin itselleni, että minun on puhuttava perheeni kanssa rauhoitellakseni heitä terveydestäni. Kun soitin heille, yllätyin nähdessäni heidän lyyhistyvän ja itkevän eroani. Olin surullinen ja kysyin: "Kuinka tein tämän isälleni ja äidilleni?" Kun he vaativat tietää olinpaikkani, kerroin heille olevani Assuanissa, ja he pyysivät minua palaamaan kotiin. Palasin heidän luokseen ja tajusin, etten voisi osallistua jihadiin ennen kuin menisin johonkin sotilaskorkeakouluista, jotta minulla olisi mahdollisuus osallistua jihadiin Israelia vastaan. Uskoin, että rauha Israelin kanssa ei kestäisi kauan, mutta lopulta minulla ei ollut mahdollisuutta osallistua jihadiin.
Tässä elämäni vaiheessa en koskaan ajatellut liittyväni Muslimiveljeskuntaan, salafisteihin tai mihinkään muuhun ryhmään. Ajattelin vain taistelemista missä tahansa maassa, jossa muslimeja vainotaan, ja siinä kaikki. En ajatellut taistelevani muslimeja vastaan, jotka taistelivat muita muslimeja vastaan, ja tulkintani politiikasta tuolloin perustui vain tähän tarkoitukseen, eikä ajatteluni ole tähän mennessä juurikaan muuttunut.
Tietenkin liityttyäni armeijaan kaikki tekemiseni pidettiin salassa, eikä kukaan tiennyt siitä, koska tiesin, että jos mielessäni liikkuvat ajatukset paljastuisivat, minut joko erotettaisiin armeijasta tai pidätettäisiin.
Yläaste- ja lukiovuoteni olivat synkkää aikaa elämässäni, koska olin huolissani monista vainotuista muslimeista, ja ainoa asia, joka teki tästä elämänvaiheestani helpomman, olivat näyt, joissa näin profeetan (rauha hänelle) ja Mestarimme Jeesuksen (rauha hänelle), sekä joitakin muita näkyjä.
Jotkut tietysti sanovat: ”Mitä hölynpölyä sinä oikein ajattelit ja teit?” Mutta tämä oli osa elämääni nuorena, enkä häpeä sitä. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, yrittäisin edelleen taistella jihadissa. En ehkä olisi liittynyt armeijaan, ja olisin odottanut aikuisuuteen asti, jotta voisin matkustaa ja taistella missä tahansa maassa, jossa muslimeja vainotaan, sen sijaan, että tuhlaan elämäni turhaan tähän asti saavuttamatta unelmaani taistella jihadissa ja saavuttaa marttyyrikuolema.
Ja jos joku kommentoi ja kysyy, miksi et matkusta ja taistele antamatta meille rahaa, käsken hänen lähettää minulle lipun ja helpottaa matkustamistani esimerkiksi Burmaan, jotta voin taistella siellä.